Heterokupla
Olen seurannut Yle Areenassa seitsenosaista sarjaa Kaapista Ulos, jossa viisi nuorta kertovat vuorollaan jollekulle läheiselleen homoseksuaalisuudestaan. Jaksoja on ilmestynyt neljä ja nuorten oman pohdinnan lisäksi he keskustelevat jaksoissa myös ulkopuolisten kanssa homoseksuaalisuudesta ja siitä muille kertomisesta. Milloin ja miten tulla kaapista ulos? Kenelle kertoa ensin?
Ihmisiä tuntuu huolettavan kovin paljon se, miten muut suhtautuvat siihen, kun ilmoittaa olevansa jotain muuta kuin hetero. Sarjassa nuoria ahdistaa miten heihin suhtaudutaan, jos he ovat avoimestin homoseksuaaleja. Minua inhottaa, että vielä vuonna 2017 tarvitsee miettiä sellaista ja ylipäänsä elää heteronormatiivisessa yhteiskunnassa, jossa seksuaalivähemmistöihin kuuluvat ihmiset kokevat joutuvansa tulemaan kaapista ulos, koska oletuksena on, että ihmiset olisivat heteroita.
Sekä sarjassa, että tuntemieni ihmisten parissa tuntuu olevan tuttua se, että oman homoseksuaalisuutensa on tiedostanut vasta yläasteikäisenä (tai myöhemmin) ja siihen saakka on ollut osa heterokuplaa, jossa on pitänyt lapsesta lähtien mainita söpöin vastakkaisen sukupuolen edustaja omalta luokalta ja kuunnella hassun hauskoja juttuja miten hiekkalaatikolla leikkivät tyttö ja poika menevät varmaan naimisiin kahdenkymmenen vuoden kuluttua, koska eihän sellaista olekaan kuin vastakkaisten sukupuolten ystävyys saatika homoseksuaalisuus! Ja kupla sen kuin kasvaa mitä enemmän ikää tulee. Yläasteikäisenä vastakkaisen sukupuolen edustajat kavereina on jo täysi mahdottomuus, jotain vispilän kauppaa siinä on pakko olla mukana! Pohditaan voivatko tyttö ja poika olla vain kavereita vai onko siinä aina olemassa jokin kummallinen seksuaalinen pohjavire, jolle ei mahda sitten yhtään mitään.
Heterokuplaan kuuluu myös samaa sukupuolta olevien ihmisten välisten suhteiden pitäminen oletusarvoisesti platonisina. Ja niinpä moni homoseksuaali, ennen kuplan hajoamista, onkin ajatellut pitävänsä toisesta todella paljon ystävänä tai olevansa kiinnostunut toisesta vain platonisesti. Haluan viettää kaiken vapaa-aikani tuon tyypin kanssa, olla lähellä ja tietää hänestä kaiken, mutta ihan vaan ystävänä! Tekstailen hänen kanssaan jatkuvastin ja en voi olla hymyilemättä hänen seurassaan, mutta se johtuu siitä, että se on vaan niin hyvä tyyppi! Siis kaverina! Ihan vaan ihmisenä! Ei mitenkään silleen, vaikka sisäelimet kääntyy ympäri kun se katsoo mua silmiin ja en voi muusta puhuakaan kuin hänestä! Ei siis ihmekkään, että kun ihminen tulee sieltä surullisen kuuluisasta kaapista ulos, se ei ole mikään erityinen yllätys läheisille.
Heterot harvoin näkevät mitä pahaa heidän kuplassaan on. Mikä on täysin luontaista, sillä eiväthän he itse kärsi kuplasta millään tavoin. He näkevät itsensä edustettuina mediassa, voivat huoletta osoittaa rakkauttaan julkisestin ja on kaikki oikeudet lapsiin, avioliittoihin ja adoptioihin valmiina, oletusarvona. Ei tarvitse miettiä sitä miten minä nyt kerron kaikille sen, että olen hetero ja miten siihen oikein suhtaudutaan. Hyväksytäänkö seksuaalisuuteni vai joudunko kenties vihan kohteeksi? Pitääkö minun pelätä, että seksuaalinen suuntautumiseni käännetään jotenkin minua vastaan? Tuleeko minusta pilkan kohde?
Kun ihmiset kysyvät neuvoja siihen, miten tulla kaapista ulos ja kenelle kertoa ensimmäisenä, minua ärsyttää. Ei itse kysymys, vaan se, että sitä pitää kysyä ja miettiä. Se, että biseksuaalisuutta pidetään yleisestin ottaen nuorten tyttöjen "vaiheena", lesbot ja homot saattavat joutua käymään pitkän sisäisen taistelun itsensä kanssa myöntääkseen edes itselleen oman seksualisuutensa. Panseksuaalisuus nähdään uutena villityksenä kuten biseksuaalisuus aikoinaan, eikä aseksuaalisuutta ole, on vain haluttomuutta! Ja sitten väännetään vitsejä seksuaalivähemmistöistä, pidetään toisten seksuaalisia suuntautumisia erikoisuudentavoitteluina, "vaiheina", keksittyinä juttuina, luonnottomina tai jotenkin alempiarvoisina kuin heteroseksuaalisuutta. Minua ärsyttää, etteivät heterot joudu miettimään omaa seksuaalisuuttaan ja sen vaikutusta siihen, miten muut heidät näkevät ja miten kertoa läheisille olevansa hetero ja joutuuko sen vuoksi kenties potkituksi pois kotoa tai jonkinlaisen väkivallan uhriksi.
Itse olen siinä mielessä onnekas, että ennen kuin olen tiedostanut olevani heterokuplassa, olen tiedostanut pitäväni myös samaa sukupuolta olevista ihmisistä kuin itse olen. En ole koskaan joutunut käymään sisäisiä taisteluita oman seksuaalisuuteni kanssa, vaan olen aina ollut sinut itseni kanssa ainakin sillä elämän osa-alueella. En ole koskaan myöskään tuntenut mitään tarvetta tulla ulos kaapista, koska en ole koskaan kokenut olevani minkäänlaisessa kaapissa. En ole lokeroinut itseäni tai seksuaalisuuttani mitenkään. Pidän ihmisistä, oli heidän sukupuolensa mikä hyvänsä. Ihmisestä kiinnostumiseni ei perustu siihen onko kyseessä nainen, mies tai muunsukupuolinen.
Ymmärrän, että ihminen voi saada sisäisen rauhan asettamalla itsensä lokeroon, josta löytää jonkun osan identiteettiään. Ja onhan asioiden lokeroiminen ihmisille luontaista toimintaa ja toimiikin joissakin tilanteissa kirjaimellisesti elintärkeässä asemassa. On hyvä osata lokeroida mitkä marjat ovat myrkyllisiä ja mitkä syötäviä. Mutta kun kyseessä ovat ihmiset, lokerointi muuttuu haitalliseksi. Jos sulkee itsensä tai toisen johonkin lokeroon, samalla pystyttää tarkat raja-aidat itselleen ja muille. Pahimmillaan raja-aidoista tulee sokeita pisteitä, jotka estävät näkemästä ja tutkimasta mahdollisuuksia rajojen ulkopuolella. Ja kaikki se, mikä sijaitsee rajojen ulkopuolella muuttuu tuntemattomaksi alueeksi ja täten myös pelottavaksi.
Siksi kai heterokuplassa elävät ovat niin huolissaan seksuaalivähemmistöjen olemassaolosta, näkyvyydestä ja kasvavista oikeuksista, jotka kuuluvat kaikille, oli seksuaalisuus mikä hyvänsä. Eihän pitänyt olla olemassa kuin vain heteroita! Kupla uhkaa hajota ja toivon sen tapahtuvan pian, ettei yhdenkään seksuaalisuutensa vasta tiedostavan ihmisen tarvitse tuntea oloaan vaikeaksi, jos ei olekaan hetero ja ettei kenenkään tarvitse enää tulevaisuudessa tulla kaapista ulos.
