Karvat vai posliini?
Olin rippileirillä ja yhtenä päivänä huonetoverini huomautti kaikkien kuullen, että minulla on kainalokarvat päässeet kasvamaan liian pitkiksi. Hävetti ihan älyttömästi. En aikaisemmin ollut ajatellutkaan asiaa ja muutenkin valmiiksi huonon itsetunnon takia, tuntui kommentti pahalta. Kun täytin 16 vuotta, aloin lukea Cosmopolitania, jossa mies-gallupissa pohdittiin naisten karvoitusta: pitivätkö miehet posliinista vai puskasta? Lähes kaikki vastasivat, että posliini on paras. Tästä alkoi minulla lähes pakkomielteinen sheivaaminen. Sheivasin aina koko kroppani, jopa rystyset. Halusin olla silkkisen pehmeä ja seksikäs, vaikkei minulla karvat edes näkyneet kunnolla, koska olin hyvin vaalea. Minulla saattoi karvojenpoisto-operaatio kestää jopa pari tuntia. Ja minkä takia?
Olen kuullut monien ystävieni suusta, kuinka miehet ovat kehottaneet heitä sheivaamaan alapäänsä. Pyyntö on mielestäni kummallinen, etenkin jos miehet itse eivät suostu ajelemaan heidän karvoitustaan. Uskon, että pornolla on varmasti tekemistä tämän kanssa. Porno vääristää kehonkuvaa, oli kyseessä sitten silikonitissit, lihaksikas vartalo tai häpykarvoitus. Minua ei koskaan häirinnyt toisen karvoitus, mutta omastani olin liian itsetietoinen. En olisi voinut lähteä edes baariin, ellen ollut sheivannut, vaikken olisikaan yhdenillanjuttuja harrastanut. Joskus häpesin älyttömästi, jos sheivauksesta oli jääneet ikävät näppylät, eikä seksistä silloin voinut nauttia niin hyvin kuin olisi voinut. Seksi tuntui suorittamiselta, enkä pystynyt olemaan läsnä.
Kukaan kumppaneistani ei koskaan huomauttanut karvoituksestani, mutta silti ajatus tietynlaisesta naisellisuudesta ja naisena olemisesta oli juurtunut takaraivooni. Ajattelin, että jos ei ole naisellinen, ei ole haluttava. Sheivaamisen lisäksi aloin nuorena santsata myös paljon korkokenkiin, käytin niitä koulussakin. Ostin myös paljon hyväntuoksuisia rasvoja ja vartalosuihkeita, niin sanotut normaalit vaatteet vaihtuivat baarivaatteisiin arkipukeutumisessakin ja kaikinpuolin yritin olla nainen isolla ännällä, haluttu, riittävä. Hirveästi energiaahan se vei, kuten voitte varmasti kuvitella. Vaikka exäni sanoi minua joka päivä kauniiksi, vaikka olisin juuri herännyt ja meikit olisi olleet pitkin poskiani, silti en vain uskonut siihen, että olen kaunis juuri sellaisena kuin olen, ettei minun tarvitse yrittää niin kovasti olla jotain muuta kuin olen.
Kävin kahvilla erään miespuolisen tuttuni kanssa. Puhuimme ihan vaan vaatteiden hankkimisesta ja sanoin, että "miehillä on niin helppoa, kun ei niiden tarvitse meikata, tai edes hirveästi miettiä pukeutumistaan, kun ne näyttää valmiiksi niin hyvältä". Tähän tuttuni vastasi, että "miten niin? Eihän sinunkaan tarvitsisi meikata. Yhteiskunta vaan painostaa sua tekemään niin". Olen aina pitänyt meikkaamisesta, mutta nyt aloin pohtia, onko se oikeasti välttämätöntä. Siis jos mietitään, että voinko olla ilman meikkiä ja silti olla mielenkiintoinen persoona: kyllä.
Meikkaaminen on ihana keino ilmaista itseään ja joillekin se on hyvin terapeuttista, mutta jos ei pysty menemään lähi Siwaan ilman pakkelia naamassa, on se silloin ongelma. Ihmiset miettivät aivan liikaa mitä muut ajattelevat heistä. Itsellänikin tämä on ollut aina suuri stressin aihe, vaikka minulle on usein sanottu, että "oot niin ihana, kun oot noin mielettömän itsevarma, etkä välitä siitä mitä muut ajattelee susta!" itsevarmuutta on todella helppo feikata, niin olen tehnyt koko nuoruusikäni, kunnes tajusin, ettei heikon itsetunnon peittäminen ole yhtään sitä, mitä haluan. Hyvä itsetunto on Juurikin haavoittuvuuden ja heikkouden näyttämistä, se on sitäpaitsi inhimillistä. Tyyppi, joka uskaltaa myöntää, että kyllä niitä huonojakin päiviä on, kun vaan näyttää keskisormea omalle peilikuvalleen, on paljon mielenkiintoisempi, kuin sellainen, joka yrittää viimeiseen asti pitää kulissia yllä.
Mielestäni naisellisuuden käsite on muuttunut ja hyvä niin. Naisena olemisen voi kukin käsittää miten tahtoo. Se on paljon enemmän kuin se, kuinka pitkät hiukset on, käyttääkö korkokenkiä, meikkaako tai lakkaako kynsiään. Pidän edelleen meikkaamisesta, mutta minua ei enää jaksa kiinnostaa, jos törmään johonkuhun tuttuun Prismassa, kun minulla ei ole meikkiä tai jos en ole käynyt suihkussa. Vulvodynian takia sain alapääni sheivaamiskiellon, jonka kautta olen lopettanut muutenkin muun kroppani sheivaamisen. Tuntuu todella vapauttavalta, kun ei tarvitse stressata sitä, että ovatko kainaloni silkinpehmeät ja voin tanssia huoletta kädet ilmassa baarissa, koska ei ketään ihan oikeasti kiinnosta. Jalkojen ja käsien sheivaaminen on joskus mukavaa vaihtelua, mutta enää en tee sitä pakon takia.
