Neljäs luukku
Tämän päivän aiheena on ahdistelu, jota valitettavan usein joudun kokea ja myös varmasti moni muukin.
Olin Helsingissä synttäreillä ja olin yötä synttärisankarin luona. Olin unohtanut iltalääkkeen kotiin, joten en pysynyt unessa. Junani lähti vasta klo 10:30, mutta päätin kuitenkin seitsemän jälkeen aamulla lähteä kohti rautatieasemaa. Olen aina pitänyt rautatieasemoista ja usein mennyt luonnoslehtiöni kanssa ja piirrellyt aseman korkeita seiniä tai ihan vaan seuraillut, kun ihmiset säntäilevät kuka minnekin. Olin jo lauantai-iltana huomannut, kun saavuin Tampereelta Helsinkiin, että jokin oli muuttunut: kaunis rautatieasema oli kovin pelottava ja pidin visusti laukustani kiinni. Vastaan käveli ulkomaalaisia, kerjäläisiä, nistejä, känniääliöitä ja kaiken tämän seassa juoksenteli 13-vuotiaita nuoria. Olin unohtanut myös kuulokkeet kotiin, jotka yleensä tuovat minulle turvaa ja huomasin, kuinka ahdistus tuntui inhottavalta. Kuin olisin nielaissut jotain väärään kurkkuun.
Aamulla seitsemältä Hakaniemessä oli hiljaista. Oli -10 astetta pakkasta, joten päätin kävellä Metrolle. Kun jäin Rautatientorilla ja nousin liukuportaat ylös, huomasin harmikseni, että lipunmyynti ei ollut vielä auennut. Ajattelin, että olisin vaihtanut lippuni aikaisempaan junaan. En oikein tiennyt olisinko ostanut uuden lipun automaatilta vai vasta junassa, joten pysähdyin automaatin viereen ja selailin puhelintani. Luokseni saapuu mies. Hän kysyy mitä minulle kuuluu. Vilkaisin miestä vain nopeasti, kunnes painoin kasvoni huiviini. Olisin halunnut olla yksin ja menin täysin lukkoon. Hän astui lähemmäksi ja minä vastasin ei. "Sinä kaunis, joten miksi ei jutella?" mies kysyi. Olin aivan kankea, enkä tiennyt mitä sanoa. "Haloo??" mies tiuski. Siirryin mitään sanomatta automaatille katsomaan lippujen hintoja. Mies käveli pois.
Huomasin, että seuraava juna menisi vasta parin tunnin päästä. Minua itketti ja pelotti, mikään ei ollut sunnuntaina auki muut kuin aseman kahvilat, joten päätin mennä juomaan kahvin Robert's Coffeeseen. Seisoin jonossa ja huomasin, kuinka mies tuijotti minua etäältä. Hän käveli edes takaisin takanani ja mietin, että mitä jos hän tulee istumaan viereeni, jos menen kahvini kanssa pöytään. Näin, että pariskunta meni istumaan, joten ajattelin, että ehkä mies ei uskalla tulla (ainakaan ilman kahvia).
Hörpin lattea ja katsoin kelloa: se oli hädin tuskin puoli kahdeksan ja seuraava mahdollinen juna lähtisi yhdeksältä. Minua ahdisti ja teki mieli itkeä. Otin vihkoni esille ja kirjoitin aamun tapahtumia, josko rauhoittuisin. Laitoin myös äidilleni tekstiviestejä. Mies käveli kahvilan ohi koko ajan edestakaisin, mutta yritin pitää silmäni visusti vihossani.
Olin niin vihainen. Jos olisin mies, mitään tällaista ei olisi sattunut. Minua ärsytti se, että olin minä. Että en saa naisena olla rauhassa. On totta, että kyseisen miehen kulttuuriin kuuluu varmasti se, että ventovieraille voi mennä juttelemaan, mutta kun yritin lukuisia kertoja sanoa ei ja yritin ignoorata, tämä ei herättänyt miehessä minkäänlaista reaktiota siinä, että minä en mahdollisesti ollut juttutuulella. Olin vihainen itselleni, kun en osannut puolustautua. En uskaltanut sanoa mitään takaisin, koska pelkäsin, että mies käy käsiksi, koska niin on käynyt ennenkin. Minua on kourittu perseestä ja pillusta, minua on haukuttu huoraksi ja minua on käsketty näyttämään tissit. Ja kaikki nämä tilanteet ovat tapahtuneet silloin, kun en ole edes katsonut näitä tyyppejä päin. Olen "helppo uhri", koska olen pieni ja minusta huomaa kaukaa, että olen herkkä ja heikko.
Kirjoitin asiasta Facebookkiin ja sain neuvoksi, että "puhu vartijalle, soita poliisit". Jos en pysty tilanteessa edes avaamaan suutani, en ikinä pystyisi mennä puhumaan muillekaan. Osa syynä on se, että minua hävettää, vaikka ei pitäisi. Minua hävettää, että niin on käynyt. Minulla oli ylläni paksu talvitakki, kasvoni melkein huivin peitossa, eikä minulla ollut meikkejä naamassa. Silti en saa olla rauhassa. Ja siis fakta on se, että vaikka olisin alasti tuolla kadulla, kukaan ei saa koskea minuun ilman minun lupaani. Minua kehotettiin myös osallistumaan Feministisen itsepuolustuksen kurssille. En ollut kuullutkaan siitä aikaisemmin ja tämä ei tarkoita pelkästään sitä, että osaisin esimerkiksi "lyödä takaisin", vaan siellä neuvotaan miten tuollaisissa tilanteissa pitäisi toimia. Miten sanoa takaisin, miten omalla kehonkielellä voi vaikuttaa siihen, että selviää tilanteesta mahdollisimman vähällä. Nämä lauseet ovat poimittu feministit Suomessa sivuilta:
Sano ei! - Jokainen nainen saa tuntea ja kokea, mikä on parasta juuri hänelle - Hänellä on oikeus asettaa rajoja tuntemuksiensa mukaan - Hänellä on oikeus korostaa omia rajojaan ja pitäytyä niissä - Hänen ei tarvitse selitellä rajojaan toisille
Feministinen itsepuolustus koostuu kolmesta pääelementistä: rooliharjoituksista, fyysisestä leikkimisestä ja tekniikkaharjoituksista itsepuolustustilanteissa.
"Elämään vaikuttava feministinen separatistinen toiminta. Naiset jakavat toisilleen käytännöllistä tietoa siitä, kuinka selvitä jokapäiväisestä misogyniasta saavuttaen itsetuntoa ja henkisiä, sanallisia sekä fyysisiä puolustautumistaitoja seksismiä vastaan."
Vaikka tässä kyseisessä tilanteessani sattui olemaan ulkomaalaistaustainen mies, se ei poissulje sitä, etteivät suomalaiset miehet ahdistelisi. Päinvastoin, juuri he ovat näiden kourimisien ja huorittelujen takana (omalla kohdallani). En pysty käsittämään sitä, millälailla nykyään ihmiset luulevat, että on oikeutettua kohdella toisia. En ole kovin uskonnollinen ihminen, mutta tämä lause on jäänyt kaikista vahviten Raamatusta mieleeni: Kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.
