Ulkonäköpaineet
Tissiviikon viimeinen päivä. Selailin Instagramissa #tissiviikko hashtagin alla olevia kuvia, koska minua kiinnosti, minkälaisia tarinoita muut olivat jakaneet rinnoistaan tai ylipäätään kehostaan. Joillekin kuvan postaaminen vaati hirveästi rohkeutta ja vaikka he uskalsivat osallistua tissiviikkoon, silti heillä saattoi lukea "en pidä kehostani yhtään". Tuntui pahalta. Niin paljon kauniita naisia, mutta harva on oikeasti tyytyväinen kehoonsa. Ihmiset vertailevat itseään julkkiksiin, vaikka he tiedostavat, että lehdissä/mainoksissa olevat kuvat ovat photoshopattuja. Minulle tuon kuvan ottaminen ei ollut vaikeata, mutta tähän pisteeseen ollaan päästy vasta monien monien vuosien itsetutkiskelun jälkeen.
Kuudennella luokalla meidän koululle tuli oppilaita yläasteelta kertomaan, minkälaista siellä on opiskella. Tämän jälkeen tyttöporukassa puhuttiin, että jos ei ole rintoja, yläasteella haukutaan laudaksi. Alkoi ahdistaa. Olin meidän luokan nuorin, koska olin syntynyt joulukuussa, joten luonnollisesti tulin aina muita jäljessä (esim. olin 140cm vasta viidennellä luokalla...). Pyysin äitiä ostamaan minulle rintaliivit. Niissä oli Snoopyn kuva ja jouduin korjailla niitä pitkin päivää, kun olkaimet eivät tahtoneet pysyä suorana tai milloin mistäkin syystä. Liikuntatunti oli loppunut ja olin vaihtamassa puhdasta paitaa ylleni, kunnes yksi tytöistä huusi "Minnillä on rintsikat!!" Minua ympäröi viisi tyttöä, enkä saanut lähteä kotiin, ennen kuin olin selittänyt heille, miksi minä käytin rintaliivejä. Kun "eihän sinulla edes ole rintoja".
Rukoilin jumalalta, että rintani kasvaisivat. Käytin myös isosiskoni deodoranttia, koska kuvittelin, että sitä lisäämällä minuun siirtyisi siskon "aikuisgeenejä" ja silloin rintani alkaisivat kasvaa. Minulla oli aivan hirvittävä pakkomielle omasta kehostani ja siitä, että kelpaanko minä. Kun seiskaluokka alkoi, minua alkoi ahdistaa liikuntatunnit yhä enemmän. Tunsin itseni kömpelöksi ja rumaksi ja vihasin pitää hiuksiani kiinni, koska mielestäni näytin aivan pojalta. Eräs tyttö sanoi minulle, kun kerroin hänelle, että haluaisin harrastaa cosplaytä, että "ethän sä voi, kun ei sulla ole tissejä".
Lukiossa seurustelin pojan kanssa, joka ei koskaan kehunut ulkonäköäni. Hän katsoi minua halveksuen, jos pidin korkokenkiä, pihtasi seksiä, eikä pitänyt kädestäni, jos kävelimme kaupungilla. Hänellä oli tapana kävellä viisi metriä minun edelläni, aivan kuin emme tuntisi. Se tuntui pahalta. Ajattelin, että jos oma poikaystäväni ei sano minua kauniiksi, niin olen varmaankin sitten ruma. Lopetin pikkuhiljaa syömisen. Ajattelin, että jos olisin hoikka, hän pitäisi minusta. Painoin pahimmillani 43 kiloa. Onneksi laihtumiseni ei ikinä edennyt "kunnon" syömishäiriöksi, mutta kyllä se oli aivan järjetöntä touhua. Piirsin elintarvikkeita vihkoon ja kirjoitin paljonko niissä oli kaloreita.
Suhteemme loppuvaiheessa sain huomiota muilta pojilta. En uskonut heitä, kun he kutsuivat minua kauniiksi. Itsetuntoni oli niin romutettu, että oikeasti ajattelin olevani täysin arvoton. Hän lopulta jätti minut kahden vuoden seurustelun jälkeen. Olin aivan hukassa itseni kanssa ja jouduin niin sanotusti tutustumaan itseeni täysin uudelleen, koska pari vuotta olin elänyt ihmisen kanssa, jota yritin miellyttää kaikin keinoin ja menin täysin hänen tahtonsa ja tarpeiden mukaan. Kaikista hankalinta oli juurikin hyväksyä oma keho sellaisena kuin se on. Rinnat olivat edelleen hirveä pakkomielle ja tuntui turhauttavalta käydä missään vaateliikkeessä, kun tiesin jo etukäteen, ettei siellä ole kokoisilleni rintaliivejä. Pienien rintojeni lisäksi olin hyvin kapea. Olisin tarvinnut ympärysmitan 65, mutta yleensä koot alkoivat 75tä. Itkin Gina Tricotin pukukopissa lukuisat kerrat.
2012 aloin seurustella pojan kanssa, joka sanoi minua joka päivä kauniiksi, vaikka olisin juuri herännyt tai vaikka olisin ollut räkätaudissa. Oli kummallista olla jonkun kanssa, joka jumaloi vartaloani, vaikka olin aina kuvitellut, että minulla oli liian pienet rinnat, liian leveä lantio ja liian turvonnut vatsa. Aloin katsoa itseäni enemmän peilistä. Olin toki aina tuijottanut itseäni peilistä ja haukkunut peilikuvani pystyyn, mutta nyt katsoin itseäni jotenkin eri tavalla. Uskalsin vihdoin varovasti kertoa peilistä tuijottavalle tyypille, että "hei, sähän oot ihan ok".
Katselin kuviani ala- ja yläasteelta. Olin jotenkin tyrmistynyt. "Siis mitä. Mähän olin tosi kivan näkönen..!" Ärsytti. Kuinka monet itkut olisin välttänyt, jos olisin hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen. Jos olisin keskittynyt muihin ihmisiin enemmän, kuin siihen miltä näytän, että onko hiukset hyvin ja näyttääkö tää paita ihan tyhmältä, kun olen pienirintainen. Seuraava aste oli se, että velloin menneisyydessä. Harmitti, kun ei päässyt enää takaisin teini-ikään ja nauttimaan teiniydestä. Tämä ajatusmalli on henkisesti erittäin raskasta, eikä siitä seuraa mitään hyvää. Ei pysty nauttimaan nykyhetkestä eikä olemaan kunnolla läsnä. Menneisyyden kaipuussa ei ole mitään järkeä, koska sitä aikaa ei tule koskaan saamaan takaisin. On ok muistella hyviä hetkiä, mutta sen pitää jäädä siihen.
Noin 19-vuotiaana vihdoin ja viimein hyväksyin itseni ja kehoni. Yläasteella pidin rintaliivejä jopa silloin, kun nukuin, mutta nyt aloin vähentää rintaliivien käyttöä, kunnes jätin ne kokonaan pois. Miksi ihmeessä edes yritin monia vuosia pitää epämukavia rintaliivejä ylläni, jos ne ahdistivat ja päivän päätteeksi iho oli hiertymiä täynnä! Täysin absurdia! Ajattelin mielessäni, että "olen 160cm ja suht hoikka. Tämänkokoiset rinnat ovat juuri sopivat. Juuri minulle!"
Olen ollut vuoden ilman rintaliivejä, jos ei lasketa sitä, kun pidän rintaliivejä pelkkänä yläosana. Olen heittänyt pois kaikki rintaliivit, jotka olivat joko ylitopattuja tai yksinkertaisesti kamalan rumia, koska ne oli hankittu erikoisrintaliiviliikkeestä. Rakastan pitsisiä rintaliivejä, joissa ei ole mitään toppauksia tai kaaritukia. Ostan vaatteita sen mukaan, mitkä sopivat minun keholleni. En esimerkiksi enää osta matalavyötäröisiä housuja, koska korkeavyötäröiset housut korostavat kivalla tavalla muotojani. Tykkään hirveästi myös mekoista, joissa on avoin selkä, pienirintaisille ne sopivat todella hyvin, koska alla ei tarvitse käyttää rintaliivejä, jolloin selkä todellakin on avoin!
Vaikka hehkutan elämää ilman liivejä, en tarkoita, että se kaikille sopisi. Kehotankin jokaista tutkimaan omaa kehoaan ja etsimään vaatteita, jotka korostavat omia hyviä puolia. Ei ole mitään järkeä yrittää peittää "huonoja puolia". Vaikka alkuperäinen tarkoitus on juurikin peittää, tosi asiassa huomio kiinnittyy juurikin siihen. Tulee esimerkkinä mieleen, kun minulla oli teininä finni leuassa ja kun joku otti kuvan, pidin kuvassa kättä leuan päällä. Ei yhtään epäilyttävää, eihän?
Tie hyvään itsetuntoon ei ole helppo. Olen onnellinen siitä, että olen näinkin nuorena onnistunut hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Jotkut eivät tule ehkä koko elämänsä aikana tähän tulokseen. Media antaa hirvittävän vääristyneen kuvan siitä, minkälainen on "täydellinen vartalo". Täydellistä ei ole olemassakaan. Jokainen meistä on erilainen. On erittäin huolestuttavaa, että alle 10-vuotiailla on jo syömishäiriöitä.
Hyvän itsetunnon rakentaminen alkaa jo lapsuudesta. Vanhempien tulisi sanoa joka päivä lapselleen, kuinka rakas hän on. On tärkeää korostaa sitä, että lapsi on ainutlaatuinen, kehua, kun hän kokee onnistumisen tunteita ja kannustaa, kun hän epäröi. Koulussa olisi tärkeä antaa lasten olla sellaisia kuin on ja päästää irti sukupuolirooleista. Lapsille tulisi opettaa tunteidenkäsittelyä, esim. on aivan järjetöntä, että on edes olemassa lausahdus "pojat eivät itke". Poikien feminiinisyys nähdään huonona asiana ja tytöille annetaan kouraan lankakerä höylän sijaan.
On myös tärkeää olla sellaisessa parisuhteessa, jossa on kaikin puolin hyvä olla. Kumppani, joka ei muuta tee kuin väheksyy ja kritisoi toista, ei ole sen arvoinen. Olen niin onnellinen nykyisessä parisuhteessani, en edes tiennyt, että voi tuntea näin paljon rakkautta! Mieletöntä, että saa elää sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä <3
Vaikka olisi kuinka tyytyväinen itseensä, välillä tulee niitä päiviä, kun epäröi. Kun toivoisi olevansa joku muu, että olisi isommat rinnat, tuuheammat hiukset, hoikempi vartalo. Mutta se on ihan ok! Salli itsellesi se tunne. Tällaisina hetkinä minulla on tapana listata ylös omia hyviä puoliani. Vaikka kuulostaa hölmöltä, niin se auttaa. Välillä kumppanin kehut menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja silloin on hyvä pysähtyä hetkeksi ja miettiä, että mikä tässä maailmassa on oikeasti tärkeätä. Se, että stressaa jostain omasta ulkonäöstä, vie hirveästi turhaa energiaa, eikä silloin pysty nauttia siitä olennaisesta: elämästä.
Olen iloinen, että #tissiviikko kampanja on järjestetty. Siinä ei ole kyse siitä, että nyt nuoret naiset saavat tilaisuuden "heruttaa" itseään ja saada tämän kautta huomiota, kun ottaa itsestään paidattoman kuvan ja julkaisee sen somessa. Jos ajattelee noin, pitää ehkä miettiä, miksi ylipäätään ajattelee niin. Rinnat eivät ole genitaaleja. Naisilla vain sattuu olemaan rinnoissa enemmän rasvakudosta, kuin miehillä. Isorintaiset naiset eivät ole tyrkkyjä, eikä pienirintaiset yhtään vähemmän seksikkäitä. Tissit ovat aivan ihania olivat ne minkä kokoisia tai muotoisia tahansa!
